Itsenäisyyden vuosikymmenten rakennukset

Suomi täyttää 6.12.2007 90 vuotta. Suomalainen Kivi -lehti kertoo merkkivuoden kunniaksi itsenäisyyden ajan hienoista ja tärkeistä rakennuksista, joissa luonnonkivi on vahvasti esillä. Arvokkaita kivirakennuksia on paljon.

Tämän jutun valinnat on tehnyt raati, johon kuuluivat Kiviteollisuusliiton toimitusjohtaja Pekka Jauhiainen, arkkitehti Matti Lummaa, Museoviraston tutkija Jouni Marjamäki, Stonecon Oy:n toimitusjohtaja Pekka Mesimäki ja Kivi-lehden toimituspäällikkö Jukka Reinikainen.

1910 Tampereen tuomiokirkko

Tampereen kaupungin väkimäärä lisääntyi 1800- luvun lopussa voimakkaasti tehdastyöläisten ja muun työväen muuttaessa kasvavaan kaupunkiin. Tällöin kirkon piirissä keskusteltiin tarpeesta saada kirkko myös Tammerkosken itäpuolelle. Vuonna 1900 järjestettiin Tampereen Johanneksen kirkon, nykyään Tampereen tuomikirkon, arkkitehtuurikilpailu. Kyseisen kilpailun voitti arkkitehti Lars Sonck (1870–1956). Kilpailuohjelmassa oli määrätty, että kirkko tulisi rakentaa tiilestä, graniitista tai mahdollisesti molemmista yhdessä. Kirkkosaliin haluttiin reilusti yli 2000 istumapaikkaa ja saarnaaja tuli nähdä jokaiselta istumapaikalta.
Kilpailuohjelmassa toivottiin kirkkoon yksinkertaista koristelua. Taiteilijat Magnus Enckell ja Hugo Simberg saivat kuitenkin vapaat kädet kirkon koristelemiseksi. Tällä tavoin kirkkoon syntyi alkuperäisiä toivomuksia huomattavasti rikkaampi kuvaja koristelutaide. Kirkon kiinteä sisustus, kuten saarnastuoli, alttari, penkit ja valaisimet suunniteltiin arkkitehti Sonckin toimistossa, jossa Sonckin työskentelyä avusti arkkitehti Valter Jung. Kirkon metallityöt teki taidetakoja Eric O.W. Ehrström, jonka katsotaan olevan yksi art nouveau -kautemme taidokkaimpia suomalaisia taidekäsityöläisiä.
Suomi oli vielä 1900-luvun alussa osa Venäjää ja sortokausien vaikutuksesta eri taiteenaloilla nousi esiin suomalaisuutta korostava kansallisromantiikka. Johanneksen kirkon ulkoasua voi pitää kansallisromantiikan yhtenä huipentumana Suomessa. Se on monimuotoinen erikorkuisine torneineen ja lukuisine päätyineen. Kivityö oli kirkon rakentamisen haasteellisimpia tehtäviä. Seinäpinnat peitettiin vaaleanharmaalla Uudenkaupungin graniitilla, erikokoisista ja muotoisista suorakulmaisista kivistä muuraamalla eli ”squared rubble" -limitystapaa käyttäen. Osa rakennuskivistä tuotiin myös Tampereen lähialueelta Kurusta ja Pinsiöstä. Katot, tornien huiput ja aitamuurit on katettu kotimaisilla punaisilla tiilillä. Kivien muodostama karkea, elävä pinta ja monimuotoiset punatiiliset rakenteet soveltuivat hyvin kansallisromanttiseen vuosisadan vaihteen arkkitehtuuriin.

Kansallisromantiikan ja suomalaisen art nouveau – tyylin vaikutus jatkui pitkälle 1910-luvulle saakka, jolloin rakentamista Suomessa leimasi art nouveau - tyylin myöhäinen vaihe, joka muodoiltaan oli jo yksinkertaisempaa ja siihen oli tullut piirteitä klassisesta arkkitehtuurista. Ensimmäinen maailmansota Euroopassa sekä kansalaissota Suomessa hankaloittivat kuitenkin suuresti rakentamista maassamme. Tästä johtuen Suomen itsenäisyyden alkuvuosia leimasi taloudellinen epävarmuus ja puute rakennusmateriaaleista.

1920 Eduskunta

Vuonna 1924 järjestettiin kilpailu eduskuntatalon suunnittelemisesta. Edellisenä vuotena oli esikilpailun perusteella eduskuntatalon tulevaksi paikaksi valittu Helsingin Etu-Töölössä sijainnut kallioinen Arkadianmäki. Eduskuntatalon arkkitehtikilpailun voitti arkkitehtitoimisto Borg-Sirén-Åberg. Kilpailuehdotuksen varsinainen laatija, arkkitehti J.S. Sirén (1889–1961) sai lopullisen suunnittelutyön tehtäväkseen. Talo rakennettiin vuosina 1926–1931. Valmistumisvuoden maaliskuun 7. päivänä viettiin rakennuksen juhlallisia vihkiäisiä.
Eduskuntatalo on 1920-luvun klassismin tärkein rakennus Suomessa. Rakennukseen kelpuutettiin vain kestävimmät materiaalit ja laadukkain työn jälki. Taiteellisen kokonaisuuden viimeistelyyn osallistui lukuisia arkkitehteja ja aikakautensa johtavia taideteollisia suunnittelijoita. J.S. Sirén johti kokonaistaideteoksen toteuttamista ja hän vastasi sisustussuunnittelusta tärkeimmissä tiloissa, kuten mm. suuressa istuntosalissa, valtiosalissa ja suuren valiokunnan istuntosalissa. Hän suunnitteli itse näiden tilojen kalusteet, valaisimet ja muita sisustuksen yksityiskohtia. Arkkitehtuuria täydentämässä oli lisäksi koristemaalari Bruno Tuukkasen ja koristeveistäjien kuten Gunnar Finnen työpanos.

Kilpailuehdotuksessa talo oli määrätty rapattavaksi tummaksi, mutta kesken suunnittelutyön arkkitehti Sirén sai ajatuksen käyttää kiveä julkisivumateriaalina. Hän valitsi kivimateriaaliksi Kalvolan punertavanharmaan graniitin, joka Sirénin mukaan erosi edukseen sävyltään ja lämpimältä väriltään tavallisesta graniitista. Jopa julkisivun 14 massiivista pylvästä on koottu 11 Kalvolan graniittilohkareesta. Pylväiden päät on tyylitelty korinttilaisen pylväsjärjestelmän mukaan. Sisätiloissa on tuontimarmoreiden lisäksi käytetty muun muassa Kuusamon vihertävää kvartsiittiliusketta.

Vaikka rakennusta pidetään klassismin pääteoksena Suomessa, on etenkin sen sisustuksessa myös orastavaa funktionalismia sekä art decon koristeellisuutta. Funktionalismi on todettavissa joissakin tiloissa yksityiskohtien pelkistyneisyytenä, kuten Werner Westin putkihuonekaluin sisustamassa kahvilassa. Art decoa puolestaan on etenkin Arttu Brummerin taloon suunnittelemissa koristeellisissa huonekaluissa.

1930 PohjoismaidenYhdyspankki Helsingin Aleksanterinkadulla

Liikerakennuksia, virastoja ja pääkonttoreita syntyi 1930-luvulla runsaasti. 1930-luvulle tultaessa pankki- ja liikerakentamisessa siirryttiin klassismista uudenaikaisempiin ja rationalistisempiin rakennusratkaisuihin, kuten funktionalismiin. Etenkin pankki- ja liikerakentamiseen modernit ja edistykselliset ratkaisut sopivat ajatusmaailmaltaan. Funktionalismin mukana alettiin suosia betonia ja muita teollisia rakennusaineita tiilen ja kiven kustannuksella. Tästä johtuen seuraavina vuosikymmeninä uusissa rakennuksissa käytettiin hyvin vähäisesti kivijulkisivuja. Aikakaudelta löytyy kuitenkin joitakin kivirakentamisen huippuesimerkkejä, kuten Pohjoismaiden Yhdyspankin uusi pääkonttori Helsingin Aleksanterinkadulla.

Pohjoismaiden Yhdyspankki syntyi vuonna 1919, kun Pohjoismainen Osakepankki ja Suomen Yhdys- Pankki yhdistyivät. Uusi pankki tarvitsi väljemmät ja näyttävämmät tilat toiminnalleen. Uudesta pankkija liikerakennuksesta järjestettiin kilpailu, jonka voitti arkkitehtitoimisto Frosterus & Gripenberg. Heidän kilpailusuunnitelmansa pohjalta rakennuksen piirsi Ole Gripenberg 1934. Käyttöön talo valmistui 1936.

Suuri liikerakennus täyttää koko korttelin Aleksanterinkadun puolella Unioninkadun ja Fabianinkadun väliseltä matkalta. Kuusikerroksisen pääkonttorin julkisivu verhoiltiin hienoksi hakatulla suomalaisella Vehmaan punagraniitilla. Jopa jalkakäytävät saivat taloon sointuvan graniittipinnan. Talon julkisivu on jyhkeä; koristelu hyvin yksinkertaista ja siroa. Ilmeeltään talo on melko hillitty ja Aleksanterinkadun puoleista julkisivua rytmittävät vertikaalit pilasterit.

Kriitikot ovat pitäneet talon tummia graniittijulkisivuja liian raskaina Senaatintorin vaaleiden, rapattujen empirerakennusten keskellä. Toisaalta graniittimateriaalin valintaan ovat vaikuttaneet useat järkiperäiset tekijät. Jykevä pankkirakennus pyrkii luomaan vaikutelman vakaudesta ja pysyvyydestä. Tähän kivimateriaali on parhaimpia valintoja. Graniitin on sanottu soveltuvan myös parhaiten ympäröiviin empirerakennuksiin, koska niiden rappauspinnat olivat aikoinaan nimenomaan kivi-imitaatioita. Vaaleankeltaisilla pinnoilla tavoiteltiin kalkkikiveä ja valkoista marmoria.

Pankkisalia hallitsevan ja valaisevan valokaton alle on 1940- ja 50-lukujen vaihteessa asetettu kokoelma Wäinö Aaltosen pronssiveistoksia: Kotkapoika, Kalvea impi, Äidinrakkaus, Mietiskely ja Jälleenrakentajat, jossa miehellä on kädessään kirves ja naisella tähkäpäät. Werner Westin suunnittelemassa linjakkaan yksinkertaisessa sisustuksessa on enimmäkseen käytetty puuta ja marmoria.

1940 Bensowin talo

1930-luvun vilkkaan rakennustoiminnan aikana Helsingin keskustan monet puutalot saivat väistyä uusien tehokkaampien rakennusten tieltä. Vuosikymmenen loppupuolella talvisota ja sitä seurannut jatkosota kuitenkin lamaannuttivat monet rakennusprojektit. Epävarmoista ajoista huolimatta Bensowin kauppahuone rakennutti 1940 Eteläesplanadi 22:een Bensowin taloksi kutsutun pääkonttorinsa. Se on arkkitehti Uno Ullbergin uran myöhäinen työ. Ullbergin tuotanto on hyvin laaja-alainen. Uransa aikana hän suunnitteli yksityistaloja, tehdasrakennuksia, kansakouluja, pankkirakennuksia ja parantoloita eri puolille Suomea.

Tämän eleettömän ja linjakkaan liikerakennuksen polveilevasti rytmitetty julkisivu on päällystetty ohuilla vuolukivilaatoilla. Funktionalistisessa arkkitehtuurissa käytettiin aikakauden ihanteiden mukaisesti enimmäkseen rapattuja pintoja, mutta joissakin tapauksissa on käytetty myös rakennukselle arvokkuutta antavaa kivimateriaalia. Näissä tapauksissa kivi on muokattu mahdollisimman teollisen, tehokkaan ja halvan näköiseksi. Luonnonkivilaatoissa suosittiin samankokoisia ja samanmuotoisia ohuita laattoja.

Katulinjasta irti olevan Bensowin liikerakennuksen julkisivu avautuu Eteläesplanadin puolelle Lmuotoisena rakennuksena, jonka sisäkulmaan muodostuu suojaisa pieni katutila. Rakennuksen valmistuttua, sen osittaiset nauhaikkunat, sileät seinäpinnat, katutason liiketilan suuret lasi-ikkunat ja lukuisat neonmainosvalot loivat vaikutelman nykyaikaisesta uuden ihanteen mukaisesta liikerakennuksesta.

Bensowin liikerakennuksen julkisivu kätkee taakseen keskikaupungin hälinästä ja melusta syrjässä sijaitsevan sisäpihan, jonka keidasmaisuutta korostaa suihkulähde merenneitoveistoksineen. Siromuotoisen merenneidon on tehnyt Viktor Jansson. Sen mallina sanotaan olleen taiteilijan tytär Tove Jansson. Veistoksen alkuperäisessä luonnoksessa merenneito pitelee toisella käsivarrellaan kalaa ja toisella lasta. Toimiakseen kuitenkin parhaiten suihkukaivona, on Jansson laittanut lopulliseen veistokseen kaksi vettä suustaan suihkuttavaa kalaa merenneidon molemmille käsivarsille.

1950 Satakuntatalo

Koko Suomessa sotien jälkeiset 1940–50-luvut olivat kiivasta rakentamisen aikaa. Etenkin 1950-luku oli aktiivista yliopistojen, korkeakoulujen ja niiden asuntoloiden rakentamisen aikaa. Helsingin yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan suunnitelmissa oli tarjota asuntopulan aikana asuntoja ja kohtaamispaikka maakunnan nuorille omalla uudella monitoimirakennuksella. Uuden Satakuntatalon suunnittelusta järjestettiin kutsukilpailu, jonka 1950 voitti arkkitehti Einari Teräsvirta. Rakennustyöt Helsingin Kampissa Lapinrinne 1:ssä aloitettiin heti samana vuonna. Pula rakennustarvikkeista, inflaation aiheuttama kustannusten nousu ja lakkoilu hidastivat rakennuksen valmistumista siten, että rakennus oli käyttövalmiina vasta vuonna 1952. Tällöin Helsingin Olympiakisojen järjestelykomitealle annettu lupaus voitiin toteuttaa; Satakuntatalo toimi 1952 Helsingin Olympiakisojen ulkomaisten lehtimiesten majapaikkana. Satakuntatalo on arkkitehti Einari Teräsvirran laajan tuotannon ensimmäinen huomattava rakennus. Se on 1950-luvun monitoimirakennus, jossa asuntojen lisäksi on myös toimistoja ja liiketiloja. Rakennuksen kaksi alinta kerrosta muodostavat muusta rakennusmassasta sisäänvedetyn osan. Näissä kerroksissa on myös liiketilojen edellyttämät suuret lasipinnat. Rakennus on ulkomuodoltaan massiivinen ja suoraviivainen. Sen julkisivu on verhoiltu Nunnalahden vuolukivellä. Lapinrinteen puoleisen julkisivun suoraviivaisen ikkunoilla aikaansaadun tasaisen rytmityksen katkaisevat ainoastaan juhlasalin suuremmat ikkunat rakennuksen keskikerroksissa. Rakennuksen Lapinlahdenkadun puoleista julkisivua hallitsevat sisäänvedetyt parvekkeet.

Vaikka rakennus on ulkomuodoltaan karu ja moderni, on sen sisätiloissa kuitenkin lämpimiä, tunnelmallisia ja mittakaavaltaan ihmisen kokoisia tiloja. Sisätilojen katsotaan edustavan vielä 1940-luvun materiaalien rikkautta luonnonmateriaalien käytössä. Tässä rakennuksessa, kuten muussakin jälleenrakennuskauden arkkitehtuurissa leimaa-antavaa oli erityisesti monien puulajien käyttö. Arkkitehti Teräsvirta on suunnitellut rakennuksen sen yksityiskohtia myöten. Rakennuksen 3.–5. kerroksessa sijaitsee juhlahuoneisto, jonka tiloja pidetään rakennuksen merkittävimpänä tilana. Tunnelmallisissa sisätiloissa on käytetty vuolukiveä, graniittia, marmorimosaiikkia, tiiltä, kuparia ja monia puulajeja etenkin puupaneloinneissa.

1960 Temppeliaukion kirkko

Helsingin Etu-Töölössä sijaitseva kallioinen tontti varattiin kirkon paikaksi jo Töölön ensimmäisessä asemakaavassa vuonna 1906. Asemakaavan mukaisesti tämä Fredrikinkadun päässä sijaitseva alue sai nimekseen Temppeliaukio. Vasta 1930-luvulla kirkon suunnittelusta järjestettiin kaksi arkkitehtikilpailua. Jälkimmäisessä kilpailussa kolmanneksi tulleen arkkitehti J.S. Sirénin katedraalikirkon piirustukset otettiin jatkosuunnittelun pohjaksi. Hänen suunnitelmansa mukaisesti marraskuussa 1939 tontilla aloitettiin louhintatyöt, jotka kuitenkin jouduttiin keskeyttämään talvisodan puhjettua. Vasta 1959 kirkkovaltuusto päätti lopullisesti luopua J.S. Sirénin suunnitelman toteuttamisesta.

Vuonna 1961 järjestetyn uuden arkkitehtikilpailun voittivat arkkitehdit Timo ja Tuomo Suomalainen ehdotuksellaan ”Kivikirkko”. Säästösyistä suunnitelmia jouduttiin supistamaan ja kirkko rakennettiin alkuperäistä suunnitelmaa pienempänä. Rakennustyöt aloitettiin helmikuussa 1968 ja kirkko vihittiin käyttöön syyskuussa 1969.

Suunnitelman perusajatuksena oli Temppeliaukion avoimen luonteen säilyttäminen. Aukiota ympäröiville kaduille kirkosta näkyy vain louhoskivimuureja, betonirakenteita ja sen kuparilla päällystetty vihreäksi patinoitunut kupoli. Kirkko on louhittu ja rakennettu kallion sisään siten, että kaikki luonnonvalo kirkkosaliin tulee suuren pyöreän 24 metriä halkaisijaltaan olevan kupolin kattoikkunoiden kautta. Sisäpuolelta kupolin laki on päällystetty kuparinauhalla. Kirkon sisäseinät muodostuvat peruskalliosta ja louhoskivimuureista. Kirkkosalin alttaritauluna on jääkauden aikaisen kalliohalkeaman seinämä. Kaikki kalusteet ovat Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelemia.

Kirkossa pidetään usein konsertteja erinomaisen akustiikkansa vuoksi. Kehuttu akustiikka syntyy esiin jätetyistä rikkonaisista kalliopinnoista, jotka eivät olleet arkkitehtien alkuperäisissä suunnitelmissa. Musiikin ja akustiikan ammattilaiset saivat rakennusvaiheessa arkkitehdit kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että parhain akustiikka syntyisi peittämättömistä kalliopinnoista.

Rakennusvaiheessa kirkon rakentamista arvosteltiin julkisessa keskustelussa turhana ja kalliina. Vastustajien mielestä rakennusrahat olisi järkevimmin voitu käyttää Afrikan silloisen nälänhädän lieventämiseksi. Rakentamiskustannukset jäivät kuitenkin loppujen lopuksi alle budjetin ja hyvin nopeasti Temppeliaukion kirkosta muodostui yksi Helsingin tärkeimmistä nähtävyyksistä; vuosittain siellä vierailee noin puoli miljoonaa henkeä. Omintakeinen muotoratkaisu, betonin ja kiven käyttäminen rinnakkain on tehnyt kirkosta arkkitehtuurista kiinnostuneiden ja ammattilaisten suosiman kohteen.

1970 Finlandia-talo

Arkkitehti Alvar Aalto suunnitteli Finlandia-talon osana suurta keskustasuunnitelmaa 1960-luvun alussa. Töölönlahdelle suunnitellun terassitorin varteen oli tarkoitus rakentaa julkisia monumentaalisia rakennuksia. Suunnitelluista rakennuksista ainoastaan Finlandia-talo on toteutettu.

Finlandia-talon konserttisalit sisältävä ensimmäinen osa suunniteltiin 1962 ja sen rakentaminen alkoi 1968. Valmis rakennus otettiin käyttöön 1971. Taloa laajennettiin kongressisiivellä 1973–1975. Taloa on luonnehdittu dekoratiiviseksi funktionalismiksi. Se on valaisimia, paneeleita, koristelistoja, ovenkahvoja ja kalusteita myöten Aallon luoma kokonaistaideteos.

Aalto suunnitteli rakennukseen vinokattoisen tornimaisen osan, joka Töölönlahden puolelta hallitsee rakennuksen ulkomuotoa. Tornimainen osa on tyhjä kaiuntatila, jolla Aalto uskoi saavansa konserttisaliin erinomaisen akustiikan. Kaiuntatila on sisäkaton ritilärakenteen vuoksi yleisön näkymättömissä. Valmistumisestaan asti talon akustiikka on kuitenkin herättänyt arvostelua ja keskustelua. Viimein vuonna 1997 taloon asennettiin sähköinen akustiikka.

Finlandia-talon julkisivujen päämateriaali on italialainen valkoinen Carraran marmori, jota on huomattavasti käytetty myös sisätiloissa. Marmorin katsotaan olleen Aallolle yhdysside Välimeren kulttuuriin. Aalto piti marmoria kauneutensa lisäksi taloudellisena ratkaisuna; marmorilevyt eivät tulevaisuudessa tarvitsisi maalaus- ja hoitokuluja. Aallon valitsema Carraran marmori ei kuitenkaan ole kestänyt Suomen ilmastossa. Viimeisin julkisivukorjaus valmistui vuonna 1999. Julkisivuissa on lisäksi käytetty mustaa sileäksi mattahiottua Oulaisten graniittia ja mustaa dioriittia.

Konserttisali kuuluu Euroopan kauneimpiin konserttitiloihin. Veistokselliset muodot, rohkeat parvekelinjat ja monimuotoinen kattorakenne muodostavat kauniin ja yhtenäisen tilan. Salin sivuseinien puusäleissä Aalto on käyttänyt tunnusväriään, tummansinistä indigoa. Suuren konserttisalin ja pienemmän Helsinki-salin välissä sijaitsee polveileva ja avara lämpiö.
Finlandia-talossa toteutuu Aallon perusnäkemys siitä, että arkkitehtuurin tulee olla tausta ihmisen toiminnalle. Rakennuksen arkkitehtuuri ei vie huomiota esiintyjiltä ja yleisöltä, vaan se on pidättyväistä ja luonnollista.

1980 Mäntyniemi

Suomen presidentin uuden virka-asunnon suunnittelu tuli ajankohtaiseksi, kun presidenttien aiempi virka- asunto Tamminiemi jäi 1981 sairastuneen presidentti Kekkosen käyttöön. Valtio hankki 1983 Helsingin Meilahdesta maa-alueen, jolle rakennettavasta uudesta virka-asunnosta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu. Ehdotuksia saatiin 203 kappaletta. Näiden joukosta selväksi voittajaksi nousi Raili ja Reima Pietilän suunnitelma nimeltään Kiillemoreeni. Tämän Mäntyniemeksi nimetyn rakennuksen rakennustyöt aloitettiin 1989 ja se valmistui vuonna 1993. Rakennuksen ainutlaatuisuus on siinä, että se on ensimmäinen ja ainoa nimenomaan Suomen presidentille rakennettu virka-asunto.

Mäntyniemen rakennus muodostuu kolmesta rakennuksesta: presidentin virka-asunnosta, porttirakennuksesta valvomoineen sekä talousrakennuksesta. Merelle avautuvan polveilevan julkisivun korkeat pystymalliset lasi-ikkunat ikään kuin peilaavat ympäristön puurunkoja, täten sulautuen ympäröivään luontoon. Pihan puoleisessa pääsisäänkäynnissä on puolestaan vähemmän ikkunoita, ollen näin sulkeutuneempi puoli julkisivua.

Polveilevat ja nauhamaiset rakennukset sulautuvat paikan kallioperään ja kasvillisuuteen. Rakennusvaiheessa ympäristön kasvillisuus suojattiin ja rakennuksen valmistuttua luontoa täydennettiin luonnonkasveilla, kuten kanervilla, luonnonheinillä ja mustikoilla, puustoa koivuilla ja pihlajilla. Ympäristösuunnitelman tarkoituksena oli luoda arkkitehtuurista, luonnosta ja puutarhasta yhtenäinen ja luonteeltaan erityisen suomalainen kokonaisuus.

Polveilevan rakenteensa vuoksi rakennuksessa on 212 ulkonurkkaa, 300 erikokoista ikkunaa, 190 ovea, joista lähestulkoon kaikki ovat erilaisia ulkonäöltään. Rakennuksen julkisivuissa on käytetty suomalaista Viitasaaren punaista graniittia, lasia ja kuparipeltiä. Sisätiloissa on käytetty suomalaisia kivilajeja, betonia ja puuta. Käytetyistä suomalaisista kivilajeista voi mainita Viitasaaren keltaista graniittia olevat sisäänkäyntitilojen ja hallien lattiat, sekä saunaosastossa käytetty Sotkamon migmatiitti. Rakennuksessa on myös kahdeksan suomalaisista luonnonkivistä rakennettua tulisijaa. Sisustus on yksi yhtenäinen kokonaisuus, joka muodostuu Mäntyniemeen nimenomaan suunnitelluista kalusteista, tekstiileistä, taideteoksista ja muista esineistä.

Mäntyniemi jäi Pietilöiden kansainvälisen arkkitehtiuran viimeiseksi ja myös huomattavimmaksi työksi. Rakennuksen alkuperäinen kustannusarvio oli 2,5 miljoonaa euroa, mutta kustannukset kuitenkin nousivat 14-kertaisiksi, ja Mäntyniemen lopulliseksi hinnaksi muodostui 35,3 miljoonaa euroa.

1990 Kaupunkikeskustat

Parikymmentä vuotta sitten monissa suomalaisissa kaupungeissa havahduttiin siihen, että kaupunkien ulkopuolelle rakennetut supermarketit olivat vieneet kaupunkikeskustoilta niiden entisen elinvoiman. Tämän seurauksena monissa kaupungeissa toteutettiin keskustojen elävöittämisprojekti. Kaupunkien liike-elämän, asukkaiden ja kaupunginhallinnon yhteistyön parantamisen katsottiin olevan avainasemassa ydinkeskustojen elinvoimaisuuden uudelleen löytämiselle. Näillä elävöittämisprojekteilla on jo vuosien ajan parannettu julkisia ulkotiloja, uudistettu toreja, perustettu kävelykatuja ja kehitetty kaupunkikortteleiden kaupallisia mahdollisuuksia. Osana projektia on ollut luoda houkuttelevaa ihmisen kokoista ja miellyttävää ympäristöä.

Kävelykaduilla ja toreilla on panostettu ympäröivään arkkitehtuuriin sopeutuviin valaisimiin, istuimiin ja muihin rakenteisiin, kuten luonnonkivestä tehtyihin katupintoihin. Paras ja kestävin pinnoite toreille ja kävelykaduille on luonnonkivi, yleensä graniitti. Asfalttipinnoitteen ei koeta olevan esteettisesti sopiva kävely-ympäristöön. Vanhastaan ovat toripinnat joissakin kaupungeissa historiallisista syistä karkeita eli lohkopintaisia. Nykyään kuitenkin suositaan sileämpiä graniittipintoja.

Keskustan näivettyminen automarkettien paineessa oli käynyt myös Kouvolalle parikymmentä vuotta sitten. Kaupunki tilasi uuden keskustasuunnitelman 1990-luvulle tultaessa professori Antero Markelinilta. Suunnitelmaan perustuen Kouvolan keskustan Kauppalankatu muutettiin kävelykeskusta Manskiksi 1997. Kävelykeskustan rakenteet, kuten valaisimet, penkit, pyörätelineet ja toripöydät ovat varta vasten Kouvolaan suunniteltu. Luonnonkivin kivetyltä kadulta löytyy myös Johanna Ropen ja Juha Salmenperän suunnittelema graniittinen ympäristötaideteos ”Sadeseinät”, jossa Manskin pohjoispäässä olevaan laakeaan kiveen on kaiverrettu Kymijokea kuvaava joenuoma. Muutaman vuoden sisällä Manskin kylkeen rakennettiin Hansan liike- ja asuinkortteli. Monen vuoden panostus on tuonut kuhinan takaisin kaupungin ytimeen. Sen ansiosta Valtakunnallinen Elävä kaupunkikeskusta -yhdistys myönsi Kouvolalle kaupungin ydinkeskustan kehittämisestä vuoden 2003 Elävä kaupunkikeskusta -palkinnon. 1990-luvulla aloitettiin usean kaupunkikeskustan elävöittämistyöt.

2000 Crowne Plaza (saneeraus)

Crowne Plazan valmistuessa Hotelli Hesperian nimisenä 1972 oli hotellin rakennuttanut Helsingin Osuuskauppa hotellialan ylivoimainen toimija Helsingissä. Mannerheimintien varrella sijaitsevan modernin ja jyhkeän valkoisella marmorilla päällystetyn rakennuksen arkkitehti oli Pauli Lehtinen. Rakennukseen tehtiin alkuperäistä tyyliä ja henkeä mukaileva laajennus vuonna 1985.

Julkisivun alkuperäisenä verhousmateriaalina oli italialainen Carraran valkoinen marmori. Sen kunto oli vuosikymmenten aikana huonontunut huomattavasti. Julkisivun kunto kartoitettiin ja sen muutoksia seurattiin vuosina 2001–2003. Tutkimuksissa todettiin, että julkisivu oli kauttaaltaan likaantunut, kivissä oli käyristymisen aiheuttamia ongelmia, niiden pinta oli karhentunut ja osittain kivet olivat halkeilleet. Korjauksen suunnittelun yhteydessä syntyi keskustelua korvaavasta kivilajista. p

Vaihtoehtoisiksi materiaaleiksi valittiin valkobetoni ja vaalea graniitti, joista jälkimmäinen todettiin laadultaan ja luonteeltaan sopivammaksi Crown Plazan uudeksi julkisivukiveksi. Marmoria kestävämmän ja laadukkaamman graniitin rajoituksena pidettiin kuitenkin sen värisävyä; vaaleimmatkin graniitit ovat valkoista marmoria harmaampia sävyltään. Graniitista tehdyn julkisivuverhoilun säänkestävyys Suomen ilmastossa on kuitenkin erinomainen, kuten on huomattu esim. 1930-luvulla valmistuneen Suomen eduskuntatalon kohdalla.

Crowne Plazan julkisivun kivimateriaalin vaihtoon marmorista graniittiin haettiin rakennuslupa. Ensimmäinen valinta uudeksi julkisivumateriaaliksi oli norjalainen Tolga White graniitti. Sen tuotantovaikeuksista ja materiaalin laadun ongelmista johtuen lopulliseksi kiveksi valittiin kuitenkin Portugalista louhittava Branco Nuvem graniitti.

Crown Plazan rakennuksella on tärkeä kaupunkikuvallinen merkitys sen keskeisen sijaintinsa vuoksi. Ympäröivään 1900-luvun alkupuoliskolta peräisin olevaan Töölön kaupunkirakenteeseen verrattaessa se on väritykseltään ollut hyvin vaalea valmistumisestaan saakka. Uusi valkoista marmoria hieman harmaampi portugalilainen vaalea graniittikaan ei tätä kontrastia ole muuttanut.