Muuttuva muistamisen kulttuuri

Suomalaiset hautausmaat noudattavat muistomerkeiltään pohjoismaista vähäeleisyyden perinnettä. Tai onko nyt oikeastaan vielä edes kyse perinteestä; sata vuotta sitten ainakin vauraamman väen muistomerkit saattoivat olla yksilöitä ja hyvinkin omaperäisiä taideteoksia, jotka kertoivat vainajan tai suvun tarinaa. Sittemmin muistomerkkikulttuuri pelkistyi ja ilmenee tämän päivän suorakulmaisina muistomerkkeinä; joitakin poikkeuksia toki on, usein esimerkiksi taiteilijat saavat valtavirrasta poikkeavan muistomerkin. Mihin muistamisen kulttuuri tulevina vuosina on sitten menossa?

Perinteinen arkkuhautaus vähenee ja krematorioita rakennetaan lisää, varsinkin suurimpiin kaupunkeihin. Tarvitaan lisää uurna-alueita. Tämä näkyy myös muistomerkeissä. Luonnonkivi muistomerkkimateriaalina säilyttää asemansa. Hautakivien koko pienenee. Sukuhaudat lisääntyvät mutta pieni kivikoko ei salli useiden nimitietojen kaiverrusta; asia ratkeaa metallilaatoilla. Kivikoon pieneneminen on haaste kivialan yrityksille. Onko suuntaus se, että perinteinen muistomerkki vain kutistetaan uurnahaudan mittoihin vai pitäisikö muistomerkkien suunnittelussa lähteä uudelta pohjalta varsinkin silloin, kun muistomerkki on suvun yhteinen; kenties useamman sukupolven elämän kaaren yhdistävä? Voisivatko muistomerkit jo muodoltaan poiketa nykyistä enemmän toisistaan? Kaaripintoja toki käytetään nykyisinkin. Eikö siis voisi olla vaikkapa pallon muotoisia kiviä?

Monet hautausmaat ovat korkeatasoisen puistoarkkitehtuurin esimerkkejä. Suomalainen luonnonkivi on ollut keskeisessä asemassa hautausmaiden rakenteiden suunnittelussa. Näin varmasti on jatkossakin. Hautausmaat suunnitellaan pysyviksi ja mikäpä materiaali kiveä paremmin tähän tarkoitukseen sopisi. Kiveä voidaan käyttää muurirakenteisiin, portaisiin, oleskelualueiden pinnoituksiin ja kalusteisiin ja hautausmaan rakennusten kuten kappeleiden verhous- ja lattiamateriaalina. Hienoja esimerkkejä löytyy tästäkin lehdestä.

Muistamisen kulttuuri rakentuu edelleen pitkälti vainajan ja omaisten läheisyyteen; siis sekä fyysiseen että henkiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Hautapaikka sijaitsi ja sijaitsee usein edelleen samalla paikkakunnalla missä pääosa perheen tai suvun jäsenistä ovat. Haudalla käynti on helppoa. Yhä useammin läheinen omaisemme saa hautapaikan kaukaa lapsuuden kotiseudustaan, ihmiset ovat työn, puolison tai kuka minkin perässä ajautuneet kauaksi toisistaan. Hautapaikatkin hajasijoittuvat, mutta henkinen yhteenkuuluvuus säilyy eikä muistamisen tarve katoa, se voi jopa kasvaa. Hautausmaan pitää pystyä tarjoamaan mahdollisuus myös ”kaukokaipuuseen”. Sehän voi tapahtua esimerkiksi yhteisillä muualle haudattujen muistelualueilla, joihin luonnonkivi sopii erinomaisesti.

Pysähdymme muistamaan läheisimpiämme liian usein vasta kuoleman havahduttaessa meidät. Muistomerkin hankinta pakottaa pohtimaan poismenneen elämää mutta myös omaamme. Muistimmeko läheisimpiämme tarpeeksi heidän eläessään?

Toivottavasti.

PEKKA JAUHIAINEN